Mikkihiirihelvettiä työmatkalla
Pilipalipom, sanoo kännykkä (yllättävän) lempeällä äänellä aamuisin. Sen ääni kuulostaa sarkastiselta, tässä nyt mitään päänsilitystä kaivata vaan lisää unta, hiljaa! Kun työ alkaa kesäloman jälkeen, olen ensimmäisen viikon-pari aika väsynyt. Työpäivät menevät tiiviissä hyörinässä, mutta aamut ovat hitaita ja tervaisia, enkä millään tahdo tointua virkanaisen täpäkkään suorittamiseen aamutoimesta toiseen, kun kesälomalla sai venyä yöpaidassa puolille päivin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun astun auton rattiin, soisi naisen virkkuuntuvan, ja onneksi keksin tähän tällä viikolla salaisen aseen: Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia!
Äänikirja sisältää suorasukaisia ja anarkistisia kirjoituksia, joista ainakin osa on julkaistu alunperin kolumneina. Kaksikymmentä nasakkaa juttua kuvaavat aikamme ilmiöitä ronskilla tyylillä ja opettavat, että Euro-Disneylandiin on turha mennä jonottamaan, Visa-numero on syytä tatuoida takapuoleen, ja väärien valintojen tekeminen on ihmisen perusoikeuksia. Aamuereä kuuntelija alkaa hymyillä jo ensimmäisen kilometrin aikana. Kylläkyllä, tästä tulee vielä mainio päivä!
Olen aina fanittanut Anna-Leena Härköstä, Häräntappoaseesta asti. Myöhemmin nuoruudessa näin häntä televisiosarjoissa ja luin kaikki kirjat sitä mukaa, kun niitä on ilmestynyt. Paras on se ensimmäinen, niin käy joskus kirjailijalle, ja mikäs siinä, jos esikoinen on todella hyvä. Mainioita ovat kuitenkin myöhemmätkin kirjat, ja Mikkihiirihelvetti on pelastanut tämän viikon tahmeat aamut.
Olen ollut sitä mieltä, että työmatkani on liian lyhyt äänikirjojen kuuntelemiseen, sillä kaksikymmentä minuuttia ei piisaa mihinkään. Ei etene juoni, kaikki tökkii, ja lopulta jään kotipihassa autokatokseen istumaan ja kuuntelemaan tarinaa johonkin sopivaan kohtaan, josta voisi seuraavana aamuna jatkaa. Ei toimi, menee hermot, ja naapurit ihmettelevät autossa viivyttelevää naista. Ratkaisu on kuitenkin lyhemmät tekstit, tämänkaltaisten kokoelmien lisäksi ehkäpä ääneen luetut novellit tai runot.
Tänäkin aamuna kurvasin työpaikan parkkiruutuun suu messingillä. Viimeinen tarina laittoi ruotuun uteliaat kerrostalomummot - vaiko sittenkin meidät muut? Vaan liikaa ei passaa töihin saapujan naureskella, sillä eräässä tekstissään Härkönen kertoo monien ajattelevan, että naurava nainen on rasittava, räkättävä akka, joka ärsyttää. (Onko iloinen mies sitten hauska ja huumorintajuinen?) Hahhah, sanon minä, eikä ole kirjailijakaan tainnut lopettaa nauramista!
