Lukijat

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Verhokerho eli kaamoksen kaihtimet




Takana ovat kenties talven kovimmat pakkaset, joita kesti tänä vuonna viikkomitalla. Kylminä päivinä tuli ulkoiltua (liian) vähän ja kaikkinainen kotiin käpertyminen oli tuttavapiirissäni suosittua. Taloja lämmitettiin, flunssakin vaivasi, ja kuiva pakkasilma repi lenkillä keuhkoja. Ulkona oli useimmiten kirkas ja kaunis sää, mutta aurinkoa tuli sihtailtua lähinnä verhojen lomitse. Tässä postauksessa keskitynkin kartiineihin ja niiden ompelemiseen. 


Äiti kutoi nämä verhot kangaspuissa minun ja mieheni ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Hän halusi tehdä neutraalit ja aikaa kestävät verhot, ja sellaiset ne tosiaankin ovat olleet. Ne ovat arvokkaasti puolipellavaa, ja niissä toistuu vajaan sentin välein efektilanka, joka elävöittää verhoja mukavasti.


(Luonnollisestikin Aapo-koiran piti päästä tähänkin tekstiin mukaan, vaikka hän ei tietääkseni ole erityisemmin kiinnostunut verhoista. Esineiden pehmeydestä kylläkin, eli tämä koira löytyy makoilemasta huushollin mukavimmilta paikoilta, tässä tapauksessa lattiatyynyn päältä.)


Keittiön lamput äiti pelasti aikoinaan roskalavalta. Ne ovat vanhat kansakoulun valaisimet.

Ompelen verhoja harvoin, mutta tänä talvena alkoi tehdä mieli surauttaa keittiöön talviverhot. Tein ne ennen joulua, mutta mitenkään juulenistiset ne eivät kuitenkaan ole, pikemminkin talviset. Samalla hurruuttelin pöydälle pellavaliinan ja laitoin sen päälle kaitaliinaksi harmaan kuitukankaan.


Kangas löytyi Eurokankaasta, nimeltään Kataja, ja sen suunnittelija on Merja Palin. Kangas on minuksi yllättävän hillitty, sillä yleensä revittelen väreillä ja kuoseilla, mutta tänä talvena teki mieli rauhallista köökiä, jossa yksikään tekstiili ei huuda olemassaoloaan. Rauha ja hiljaisuus - asioita, joita arki ei aina muutoin tarjoa...



Verhokangasta valitessani aloin kysellä vinkkejä Eurokankaan myyjältä. Yleensä ynnäilen kankaan menekin päässäni ja ostan kankaan liikoja turisematta, mutta nyt oli hyvä, että avasin suuni, sillä myyjä vinkkasi heti monsuuninauhasta. Se on piilokujanauha, joka ommellaan verhon yläreunaan mutta joka ei näy päällepäin. Lopuksi verhotanko pujotetaan nauhakujassa joka toisen lenkin läpi, jolloin verho poimuttuu kauniisti.

Kuva: kauppa.kilokangas.fi
Katsoin ompeluohjeita Intyykin nettisivuilta, josta löytyi muitakin käteviä verhovinkkejä: http://intyyki.fi/ompeluohjeita-sivuverhoille/ 
Täytyy sanoa, että kangasmyyjä oli oikeassa, sillä verhot poimuttuvat oikein näpsäkästi ja vähän samaan tapaan kuin purjerenkaita käytettäessä. Ovatko muut ompeluharrastajat kokeilleet monsuuninauhaa?



maanantai 11. tammikuuta 2016

Sukkakalenterilla uuteen työviikkoon


Neulefanit, nyt tarkkana! Tammikuuta on kulunut jo tovi, mutta ei ole liian myöhäistä vinkata hyvästä seinäkalenterista sukankutojille. Ravelry nettisivulta löytyy Niina Laitisen suunnittelema sukkakalenteri, jossa saa kahdentoista sukkamallin ohjeet, yhden joka kuukaudelle. Näin kalenterin ystäväni seinällä ja ajattelin, että vautsivau, tuommoinenhan se on hankittava ilman muuta. Kalenteri löytyy sivulta http://www.ravelry.com/ ja hinta on vain 3,50.


Tässä on tammikuun aukeama ja January Socks. Sukkamallit ovat fiinejä mutta eivät ylitsepääsemättömän vaikeita, ja ne on neulottu tutuista Novitan langoista: Seitsemästä veljeksestä ja Nallesta. Suosikkini ovat elokuun harmaat Soulmates-sukat, eli ne pitää ainakin tehdä.


Haluaako joku neuloja ottaa haasteen ja kutoa jokaisen kuukauden sukat? Voin linkittää blogiini linkin omaan blogiisi tai julkaista kuvia eri kuukausien sukista, jos lähetät kuvat minulle osoitteeseen: lankaruukkupegasos@gmail.com

Itse en taida haastaa itseäni tänä vuonna millään, vaan ainoastaan fiilistelen sukkakuvilla ja teen sukkaparin silloin, kun inspiraatio iskee. Uudenvuodenlupauksiakaan en ole tehnyt vuosiin, paitsi sen yhden klassisen: aion olla yhtä hyvä kuin viime vuonna. 

Mukavaa viikon jatkoa kaikille lukijoille!


lauantai 9. tammikuuta 2016

Perusarkea ja pyjamassa poseerausta


Koulu ja työt ovat alkaneet, ja voi mahdoton, miten kiire ja tohina meillä onkaan aamuisin! Lastenvaatteet ja omat kamppeet on laitettava illalla jo valmiiksi, ja reput ja tavarat on oltava oortningissa, jotta lapset ehtisivät kouluun kahdeksaksi. Loma ja hitaat aamut, missä olette? Silloin völläsimme pyjamissa monesti tuntikausia ennen kuin vaihdoimme päivätamineet päälle. Ompelin lapsille joululahjaksi pyjamat Marimekon tasaraidasta, ja ne ovat olleet kyllä suositut ja menneet pyykkinarulta päälle. Mallit ovat Ottobre-lehden vuoden viimeisestä numerosta, joka sisälsi pyjamakaavat koko perheelle.


Oulun Ideaparkissa on Marimekon outlet, jossa myydään puuvillakankaiden lisäksi ajoittain trikoita ja melko halvalla kolmen metrin pätkissä.
Tasaraita on sataprosenttista puuvillaa, jota helppo ommella, mutta neulaksi kannattaa valita terävä neula toisin kuin elastaania sisältäville trikoille, joita ommellaan pallokärkineulalla. Syynä on se, että pallokärki rikkoo melko joustamatonta tasaraitaa ja saa aikaan reikiä sauman viereen, jos neula ei ole terävä eli tavisneula. 


Aapo-koiran piti tietysti päästä mukaan kuvattavaksi. Ei ole sellaista arjen asiaa, jossa tämä karvakalle ei haluaisi olla mukana, ja se seuraa varsinkin minua lähes joka paikkaan. Lapset kasvavat isommiksi ja omatoimisemmiksi, mutta Aapo pysyy aina yhtä vauvana. Sille en kuitenkaan pyjamaa ommellut, kun on tuota villakerrastoa omasta takaa.


Pojan pyjamassa ompelin ensi kertaa nappilistan tuolla tekniikalla, ja tytön haalarissa pääsin harjoittelemaan silityskalvon käyttöä. Kaverini vinkkasi, että ne kuitenkin tuppaavat ajan myötä irtoilemaan reunasta, joten vedin varmistukseksi valkoisen tikin pilven ja pisaroiden reunaan. Oliko tämä Ottobrestä peräisin oleva applikaatio oikein talvinen tai jouluisa? Viime jouluna se valitettavasti oli, sillä joulupäivänä Oulussa oli neljä astetta lämmintä, ja satoi vettä. 


Vaikka arki kiireineen hätistelee, pitää viikonloppuna ottaa välillä aikaa perheen yhteisille lautapelisessioille. Pukki toi jouluna Cluedo-pelin, jossa ratkotaan murhamysteerejä ja joka on ollut kaikista hauska peli.

Leppoisaa sunnuntaita! Älkää vaihtako pyjamia pois liian aikaisin...

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Pakkaspuuhia eli silmukoita ja rieskan paistoa


Tänään olemme viettäneet perheen kanssa pakkaspäivää, sillä mittari näytti aamulla -27 astetta. Koko loppiaispäivä on kulunut hieman hitaasti ja haaveksien, mutta sukkaa olen välillä neulonut. Malli on Maariat, peräisin Ravelry-nettisivustolta ja Niina Laitisen suunnittelema. 

http://www.ravelry.com/patterns/library/maariat

Sain toisen sukan valmiiksi asti. Nämä menevät lahjasukiksi, mutta pakkohan valmista sukkaa on aina sovittaa, vaikka se ei omaan jalkaan jäisikään. Lankana on Novitan Seitsemän veljestä, talvikengän sisään ehkä turhan paksu lanka, mutta taatusti lämmin vaihtoehto. Minun jalkani palelevat talvella usein, ja ne on erityisen tärkeää pitää lampiminä, koska minulla on jalkoja jäykistävä neurologinen sairaus. Lapista kotoisin olevana pidän kovista pakkasista, mutta jalkani eivät pidä niistä ollenkaan vaan jäykistyvät entisestään. Paukkupakkasilla minun onkin syytä pysytellä sisällä villasukat jalassa - tai vähintäänkin niitä neuloen! 

Eilen mies lämmitti leivinuunin, joka on meillä talvisin ahkerassa käytössä. Olin katsonut säätiedotusta ja pyysin etukäteen, että hän lämmittäisi reilusti "semmoisen rieskalämmön" eli kolmisensataa astetta. Tuohon lämpöön saa polttaa puuta pari tuntia, mutta sen jälkeen arina hehkuu pitään kuumana. 


Lapsuudenkodissani oli leivinuuni, ja sen lämmitys ja monivaiheiset leipomiset veivät usein koko päivän. Paistamisella on tietty järjestys: ensin ohuet ohrarieskat ja pitsat, sitten pullat ja sämpylät ja lopuksi paksut ruislimput sitä mukaa, kun uuni jäähtyy. Yöksi uuniin saatettiin jättää lihapata tai puuro hautumaan. Me emme jaksaneet ahkeroida ihan näin pitkän protokollan mukaan, mutta aloitin kuitenkin rieskoista, joihin laitoin perinteitä rikkoen myös kaurahiutaleita ja sämpyläjauhoja. Fanaattisimmat rieskaihmiset eivät näitä sellaisina pitäisikään, mutta olkoot nämä sitten vaikka ohuita sekaleipiä.


Olen leiponut koko ikäni, mutta rieska on minulle vielä uusi laji. Kotonani rieskat tärpätään eli paineilaan puisella välineellä, jolla leivän pintaan syntyy ruudukkomainen rieskakuvio. Minulla ei ole vielä omaa tärppää, mutta jätin tilauksen isälleni ja tyydyn toistaiseksi pistelemään rieskat haarukalla. 


Keskeinen väline arinalla eli leivinuunin kivisellä pohjalla paistamisessa on leipipelkka. Tällä voi olla jokin virallisempikin nimitys, mutta meilläpäin kutsutaan pelkaksi sitä lapiota, jolla leipä nostetaan uuniin ja sieltä pois. Minun pelkkani on hieman paksuhko ns. limppupelkka, ja ihan ohuiden rieskojen paistamiseen tarvittaisiin ohutreunaisempi versio, jonka olen kotipuolen ihmisiltä jo tilannut. Ilmiö on sama pannulla paistettaessa: ohuella lastalla lettu kääntyy helpommin kuin paksureunaisella.

Olen saanut limppupelkan vanhemmiltani, ja leivinliinan on tehnyt Irene-sisko.

Seuraavaksi söimme välipalaa ja herkuttelimme rieskoilla, ja kun uuni vähän jäähtyi, mieheni leipoi sämpylöitä ja paistoi uunissa lohi-riisilaatikkoa. Tänään on ollut mukava nauttia uunin jälkilämmöstä ja katsella ikkunasta oranssia pakkasaurinkoa. Jalat moittivat kylmää, mutta kivut ja krampit jaksaa, kun on perheen kanssa mukavaa tekemistä.



maanantai 4. tammikuuta 2016

Sametin pehmeää kaamosta


Pakkanen ja lumi tulivat Ouluun viimein vasta joulun tienoilla. Koska olen kotoisin Lapista ja tottunut siihen, että pysyvä lumi saattoi lapsuudessani tulla jo lokakuussa, on merenrantakaupungin vetinen ja kuukausia kestävä välivuodenaika minulle haastavaa: ei ole syksy, eipä ole talvikaan, mutta pimeyttä ja märkää riittää. Kun lumi viimein tulee, muuttuu pimeyskin pehmeäksi, valkoinen erottuu mustasta, ja kaamoksesta tulee kotitaloa ympäröivä hämärä syli.



Talven tullen tekee mieli vetää päällensä jotakin lämpöistä. Ennen joulua neuloin monia sukkapareja lahjaksi, mutta niitä ei tullut liiemmin filmattua. Joulun jälkeen tartuin kesästä asti kaapissa lojuneeseen Paratiisin puutarha -velouriin, jonka ostin Verson puodista Tupoksesta. Olin pitkään ajatellu ompelevani siitä mekon Ehta-kaavalla, mutta koska mekkoja on kertynyt vaatehuoneeseen jo aika tavalla, päätin tehdä plyysisen torkkupeiton. Kangasta jäi myös sohvatyynyyn.


Ilokseni sain ompeluavuksi tokaluokkalaisen poikani, joka painoi saumurin kaasua, kun äiti ohjasi kankaita. Hän on myös innokas ompelukoneella huristelija ja varsinkin eri ompeleiden vaihtaja. Ensin vääntelimme Berninan differentiaalisyöttöä ja paininjalan puristusta sopivaksi. Aloin huokailla, kun sopivaa säätöä ei ollut löytyä, jolloin poikani totesi viisaasti: "Älä nyt äiti, sehän on vain torkkupeitto!" Niinpä sitten kaasuttelimme työn loppuun enää liikoja säätämättä.

Taustakankaaksi ostin Löytö-Palasta mustaa sherpaa eli puuvillafleeceä, koska en halunnut, että peitto olisi pakkasilla sähköinen. Käytin molemmat kankaat kutistamisen jälkeen kuivausrummun kautta, jotta kankaat pysyivät kuohkeina. Taannoin eräässä ompeluryhmässä oli puhetta, että valkoinen pohjakangas kuultaisi häiritsevästi läpi mustasta painokuviosta, mutta täytyy sanoa, että ilmiö ei minua ainakaan tässä kankaassa häiritse. Ehkä vaatteessa ja venytyksessä näkyisi enemmän, mutta tasomaisessa ei niinkään. Ylimmän kuvan vaaleat kohdatkiin ovat lähinnä nöyhtää, sillä tämän peiton mutkassa köllöttelevät perheen isot ja pienet - ja karvaiset!


Meidän perheessämme koira eli Aapo-bichon saa tottavie tulla sohvalle, onhan se Ranskan maan hovikoiria! Olen huomannut, että se osaa myös laskea: jos sohvan toisessa reunassa on kaksi sohvatyynyä päällekkäin ja toisessa vain yksi, tiedät kyllä, kummasta päästä Aapo löytyy. 


Aapo ja lapset pitävät myös lattiatyynystä, jonka ompelin vuosi sitten Marimekon markiiseista. Sen toisella sivulla on vetoketju ja sisällä tyynyt ja peitot neljälle ihmiselle eli varavuodevaatteemme. Sain idean tähän säilyttimeen työkaverini Valkoisen kartanon elämää -blogista: http://valkoinenkartano.blogspot.fi/

Lempeän pimeää kaamosaikaa kaikille! 



lauantai 26. syyskuuta 2015

Syksyyn softshellissä


Kun lapset olivat pienempiä, ompelin heille muutamia kylästelytakkeja puuvillakankaasta tikkivuorilla ja yhden talvitakinkin tein enstexistä vanuvuorilla. Kun he kasvoivat, alkoi rapa roiskua sen verran, että takkien ompelu jäi, kunnes viime keväänä löysin Eurokankaasta mukavan pehmeää softshelliä. Poika valitsi turkoosia, jonka vuori on petroolinvihreää, ja tyttö pinkkiä violetilla vuorilla. 

Takin ompelu ei ole pikasurautus, ja erityisen tärkeää on hyvä kaava. Olen ompelijana (välillä tyhmänkin) rohkea ja lähdin kaavan puuttuessa muokkaamaan pojan takkia collegehupparin kaavasta. Väljyyksiä piti lisätä aika lailla, mutta pidin mallin yksinkertaisena ja korvasin monimutkaiset taskut vähän helpommilla paikkataskuilla. Pääsin tähän vaiheeseen jo viime keväänä, mutta sitten vanha ompelukoneeni syöttö alkoi hyytyä, ja ompelutyö jäi kaappii marinoitumaan, kunnes ostin uuden koneen ja syystuulet alkoivat muistutella keskeneräisestä takista.


Softshell on helppoa ommella, eikä saumanvaroja tarvitse huolitella, sillä kangas ei purkaannu. Olisin ommellut takin pääosin saumurilla, jos Eurokankaan myyjä ei olisi vinkannut, että saumat eivät päästä niin hyvin vettä, jos ne ompelee ompelukoneen suoralla tikillä. Poika piti takista jo ensi sovituksella, ja päätin neuloa Miami-langasta asuun sopivan pipon piristämään pimenevää syksyä.


Täydellisiä päällekkäistikkauksia en tähän takkiin saanut, sillä taskuissa näkyvät yhä vanhan koneen syötön puute eli taajemmat, kireämmät pistot, mutta päätin, että en anna asian haitata. Yhtä hyvin kulkee askel kotitekoisessakin takissa, eikä pieni sade pääse kastelemaan koulupoikaa. Reipasta ja värikästä syksyä kaikille!


torstai 24. syyskuuta 2015

Haikein mielin Akateemisessa

Haikein mielin Akateemisessa

Viime viikolla kävin Akateemisessa kirjakaupassa ja yllätyin, kun vastassa olivat puolityhjät hyllyt ja alelaarit. Tiesinhän toki, että reilun vuoden kuluttua Oulun Stockmann lopettaa ja valitettavasti kirjakauppa sen mukana, mutta en aavistanut, että alasajo on aloitettu jo nyt. Pari päivää myöhemmin Kaleva uutisoi, että Akateeminen lakkaa toimintansa jo ensi kuun puolella. Nyt jo!

Miten kirjafani reagoi suosikkikauppansa lopettamiseen? Penkomalla alehyllyt, tietenkin! Löysin kaksi mainiota kirjaa, joista toisen olin lukenut jo aiemmin eli Marisha Rasi-Koskisen taidokkaan novellikokoelman Vaaleanpunainen meri.


Kirjan tunnelma on erikoinen, ja teos on hieman vaativaa mutta koukuttavaa luettavaa. Jokainen novelli kertoo lapsen ja isän suhteesta, joka on aina monimutkainen tai ulkopuolisen uhan häiritsemä: isä on joko läsnä ja haastava, hänestä on erottu, tai hän on kuollut. Osa isistä on pettyneitä elämäänsä, osa vastuuttomia huikentelijoita, osa uupuneita hektisessä nykyarjessa. Kenelläkään kirjan isistä ei mene sata-nolla-hyvin, mutta kiinnostavia he ovat samoin kuin ihmettelevät ja kipuilevat lapsensa. 

Marisha Rasi-Koskinen


Rasi-Koskinen on ammatiltaan psykologi, mikä näkyy Vaaleanpunaisen meren henkilökuvauksessa sekä tunnelman rakentamisessa. Ihmiset ovat eläviä, järkyttäviä, unenomaisia tai raivostuttavia. Tunnelma vaihtelee novellista toiseen, eikä ahdistus käy puristavaksi, vaikka monella lapsella onkin vanhemman suhteen toivomisen varaa. Oli isä kuitenkin millainen tahansa, hänellä on valtava vaikutus lapseensa.



Toinen löytöni oli Riina Katajavuoren Wenla Männistö. Kirja kävi talvella pyörähtämässä pöydälläni lainattujen kirjojen nipussa, mutta en ehtinyt lukea sitä, vaikka kirja vaikuttaa herkulliselta. Teos pyöräyttää Seitsemän veljestä nykyaikaan mutta kertoo tarinan naisten näkökulmasta: Millainen on Männistön Wenla, jota kaikki veljekset fanittavat? Entä hänen topakka äitinsä, joka on siirretty nykyaikaan kumpulalaiseksi kätilöksi? On pakko lainata takakannen tekstiä:

"WENLA MÄNNISTÖ. Kun tietäis missä Juko Brossit tällä hetkellä vaikuttaa.
ANSKU SEUNALA. Ne on paossa tätä yhteiskuntaa.

AAPO JUKOLA. Me ei olla syrjäytyneitä.
JUSA JUKOLA. Me ollaan keskeisiä.

ALLI JUKOLA. Rakastin poikiani niin että sattui ja helisi."

Hykerryttää! 


Riina Katajavuori


Mahtavaa, ettei maailmasta lopu hyvä luettava, vaikka kirjakaupat loppuisivatkin. Pidetäänhän kuitenkin yllä kaupunkiin jäävää Suomalaista? Surettaa, jos ainoatkin kirjakaupat kutistuvat askartelutarvikkeita ja mappeja myyviksi sekatavarapuodeiksi.

Jos kiinnostuit, niin tässä katsottavaa ja kuunneltavaa yllä esitellyistä kirjoista:
Vaaleanpunainen meri: http://areena.yle.fi/1-2493125
Wenla Männistö: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/19/seksia-ja-loysailya-kumpulassa?ref=ohj-articles